top of page
  • annikakristiinapol

Sotalaivoja ja arktisia maneetteja

Vaasan kanoottikerhon pääretki Helsinki-Tammisaari 16 - 23.7.2022


Lähtö Helsingistä Merimelojien Head Quarters, Merikannontie- Yöpymispaikat La 16.7. Mäntysaari - 17.7 Skorvan (Paratiisisaari) - 18.7. Porkkalankärki 19.7. Stora Fagerö - 20.7. Långö - 21.7 Skataholmarna - 22.7. Tammisaari camping


Lähtöjännitystä

VKK.n pääretkissä on pyritty noudattamaan sykliä, että pääretki suuntautuu merelle tai järvelle vuorovuosin. Tänä vuonna 2022 oli päätetty lähteä eteläisille merialueille, eli Helsingistä Tammisaareen.


Viimeisellä viikolla saimme tylsiä uutisia. Korona oli lyönyt maahan yhden reissukaverin ja meitä oli enää neljä lähtijää Vaasasta ja yksi liittyy seuraamme Helsingin lähtöpisteestä.


Perinteinen järjestys päti. Perjantaina tavattiin vajalla ja katsottiin vielä, mitä melontatarvikkeita otetaan mukaan. Vähän hinausköysiä ja varameloja on hyvä olla matkassa. Perjantaina alkoi jo vähän jännittää. Joudutaanko me kajakkeinemme Eckerölinen aaltoihin? Osaammeko väistellä laivaväyliä? No onneksi meillä oli paikallisoppaana mukana melontaseurojen kaksoiskansalainen, VKK:n ja Merimelojien jäsen Rale, joka tuntee Helsingin alueen vedet 🙂



Jotenkin aavemainen tunnelma Vajan edustalla perjantaina tehdessämme retkivalmisteluja


Lähdimme kohti Helsinkiä yhdellä henkilöautolla ja seuran kajakkikärryllä, johon oli pakattuna 4 kajakkia. Vitsailemme, että täytyy tulla Welhonpesän kautta, kun kajakkikärryssä olisi nyt tilaa ruhtinaallisesti.


Saavuimme Helsinkiin aikataulussa. Minun veli oli lupautunut siirtämään kärryn ja auton Tammisaareen, jotta ne odottavat sitten meitä, kun viikon kuluttua saavumme määränpäähämme. Onneksi olimme ajoissa, että apukuskimme ehti festareille vielä samana iltana. Kuskeista on iso apu näissä tilanteissa, kun retken lähtö ja saapumispaikka eri mestoissa. Kiitos velipoika!



Yrittäkää pohjalaiset pärjätä Etelän vesillä! Kuski nappasi avaimet ja lähti vetämään kajakkikärryä Tammisaareen odottamaan.


Helsingissä kaikki on suurempaa

Kun oltiin raahattu autosta Ikea- ja muu kestokassi-helvedos kajakkien viereen, oli aika tutustua Merimelojien hienoon päämajaan Helsingin Töölössä. Melojien tukikohta oli Sibelius monumentin ja uuden Lasten sairaalan välimaastossa. Saimme Ralelta avartavan esittelyn merimelojien seuratoiminnasta ja puitteista seuran päämajalla. Minua ei yhtään haittannut, että saimme runsaan esittelyn, sillä tuuli oli kohtuullisen kova ja kiihtyi vain. Ajattelin jo kauhulla, miten pääsisin korkealta laiturilta veteen ilman, että “alukseni” kippaa nurin.


Siinä ne laiturilla pötköttävät retkikunnan paatit, 2 seurakajakkia ja 3 omaa.



VKK on pikkuserkku-kokoluokkaa tälle 1200 jäsenen Merimelojat ry:lle


Tukikohdasta löytyivät saunat ja juhlatilat, joita vuokrataan erilaisille porukoille. Vuokraustoiminta on merkittävä osa seuran toiminnan rahoittamista. Pukuhuoneisiin pääsimme tutustumaan vaihtaessamme melontavaatteisiin. Samalla saimme tankattua vesirakot ja kanisterit vielä täyteen.


Merimelojilla on 1200 jäsentä ja se on Suomen suurin melontaseura. VKK on kyllä pikkuserkun roolissa, jos miettii toiminnan laajuutta. Kävimme seurakajakkien vajassa, ja melkoinen rivistö löytyi “seurapelejä”. Oli montaa merkkiä ja mallia. Melojien omille kajakkipaikoille on kuulemma Helsingissä pitkä, jopa vuoden jono. Valmistellessamme omia kajakkejamme lähtökuntoon näimme, kuinka vajan edustalla pelattiin kajakkipooloa. Merimelojilla on myös aktiivista nuorisotoimintaa ja jopa 10-vuotiaita nuoria harjoittelee valmennusohjelmassa.


Lähtöä tehdessämme tapasimme vielä pari naista, jotka olivat suuntaamassa yön yli retkelle samaan saareen kuin me. Huikattiin, että nähdään sitten Mäntysaaressa!


Kuten mainittu, tuuli oli melkoinen. Päätimme skipata jäätelönsyönnin Suomenlinnassa. Ei houkuttanut enää ajatus lähteä isojen risteilyalusten väliin keikkumaan tässä tuulessa, vaikka olisihan ollut mahtavaa kerskailla Vaasan melontakavereille, että tulipa käytyä jädellä Suomenlinnassa kajakkiretkellä.


No, sen sijaan opasti Rale meidät sightseeing -reittiä pitkin kohti Mäntysaarta. Livuimme mm. valtion päämiesten - ja naisten virka-asuntojen sekä Gullichenin museon ohi. Taisi siellä Kekkosen Mäntyniemikin näkyä reitin varrella ja Espoon legendaarinen Dipoli. Eli ilman Suokkia saimme kuitenkin aika upean lähtölaukauksen retkellemme.


Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että täällä Suomessa voimme meloa niinkin lähellä pääministerin pihasaunaa. Emme kuitenkaan halunneet tahrata VKK:n mainetta ja ottaa riskiä liian läheiseen bongailuun, olihan rannoilla “suht jykevät” kyltit, että tänne ei parane tulla. Kaiken kaikkiaan, aika erilainen kokemus meloa näin urbaanissa miljöössä!


Rentouttavaa saunomista ja Isonkyrön perunoita mahan täydeltä

Ensimmäinen retkiyö vietettiin Mäntysaaressa Lauttasaaren länsipuolella. Saari sijaitsee kuuden kilometrin päässä Merimelojien vajalta ja seura on vuokrannut osan Mäntysaaresta retkitukikohdaksi. Saarella on pieni mökki sekä sauna ja yöpyminen tapahtuu telttaillen.


- Ei me niin paljon oltu rehkitty vielä, mutta olihan ihan mukava päästä saunomaan kaiken autossa istumisen ja lähtöhässäkän päätteeksi. Ja perunat. Tästä perunahommasta on tulossa jo perinne. Allekirjoittanut on raahannut pääretkelle jo pariin otteeseen uusia perunoita muutaman kilon Kyrööstä. Ja eihän nyt yksin voi ruveta herkuttelemaan vaan kavereille kans! Mäntysaaressa oli hyvä päästä eroon muutamista kiloista “ruumassa.” Vielä paremmaksi perunankeittoidean teki se, että Mäntysaaren varusteisiin kuului kaasugrilli. Me ryhdyttiin Susannan kanssa tuumasta toimeen, otettiin trangiasettien isoimmat kattilat käyttöön ja keitettiin koko säkki perunoita. Maistuipa makoisalta voin kera potut ja samoilla perunoilla “jatkettiin” vielä retkiruokia monta seuraavaa päivää.


Perunoita napaan ja Mäntysaaren löylyihin



Ripeksii vettä ja Lauttasaari on taustalla näkyvä saari. Hyvää yötä urbaani ympäristö. Zzzz.


Illan päätteeksi sauna tulille ja mukavaa juttua riitti helsinkiläisten kanssa saunan terassilla. On virkistävää kuulla, millaista melontaseuratoimintaa muualla on. Ei nämäkään melontaseuran vuokraamat retkikohteet pysyisi kunnossa ilman kovaa talkoorutistusta. Saunapuita pitää olla ja huusseja täytyy kunnostaa. Hyvien Mäntysaaren löylyjen jälkeen vielä vilkaisu teltan luukusta kohti nukkuvaa Lauttasaarta. Ihan varmasti meillä oli mahtava retki alkamassa.


Ensimmäinen kokonainen melontapäivä alkaa

Seuraava retkipäivä sisälsi melontaa Espoon Suvisaariston läpi, puutarhojen reittiä pitkin, ja piipahduksen Pentalan museoon. Suvisaaristossa oli pari ihan suht ok lomamökkiä, jossa voisi kesäpäiviään vietellä. Aikuisten oikeasti, tämä Suvisaariston puutarhaväylä oli oikein mukavaa melottavaa, kun sai bongailla mökkejä ja pihoja. Siellä oli mukiinmeneviä mökkejä vaikkapa VKK:n eteläisiksi tukikohdiksi. Lähetimme käsirahapyynnön seuran rahastonhoitajalle Suokulle, mutta en tiedä, miksi alkoi radiohiljaisuus 🙂


Pentalan kalastajakylämuseoalueen saarilla on ollut asutusta tiettävästi jo 1700-luvulta lähtien. Nyt saari toimii saaristo- ja kalastuskylämuseona. Käytiin moikkaamassa museon lampaat ja juotiin ja syötiin puutarhan katveessa ihan mukavat iltapäiväkaffeet.



Lampaista ainakin yksi oli nimeltään Viola…


Pentalan saaren, “Pia Penttalan saareksi” sen nimesin (minulla on aina omat muistisäännöt, muuten kaikki unohtuu) vierailun lopussa seurasimme mielenkiinnolla tilanteen kehittymistä, kun joku intialainen yritti kiinnittää venettään vierasvenelaituriin. Solmujen kanssa oli ilmeisesti haastetta ja lopussa piti vielä joku mummokin könytä veneestä ylös ja eväskorit..ja..ja..ja…näytti siltä, että veneily kiinnostaa, mutta kokemusta ei kovasti ollut. Lopulta koko intialaispataljoona pääsi eväskoreineen könttäämään itsensä Pentalan pihamaalle.


Sitten mekin saimme itsemme paatteihin ja matka jatkui kohti toista Merimelojien retkisaarta Skorvöötä.



Kajakat parkissa Pentalassa


Skorvö “Skorvan” tai “Paratiisisaari” on Porkkalan niemellä Hirsalan länsipuolella. Merimelojien sivuilla kerrotaan näin: “Skorvö tarjoaa melojalle saunan löylyt, kaminalämmitteisen tuvan, iltanuotion tunnelmaa sekä Porkkalan saariston upeimmat näköalat korkealta vuorelta. Yöpyminen tapahtuu teltoissa. Matkaa vajalta suojaisaa sisäreittiä meloen alle 30 km, Väransbyn ulkoilualueen rannasta mantereelta vain pari kilometriä.” Täällä me parkkeerattiin kajakit riviin ja teltat siihen ihan rantaan. Joku hesalainen meloja sanoikin, että laitettiin teltat invapaikoille. Hehe. Aina ei jaksa etsiä sitä mahtavinta näköalapaikkaa majalleen, jossa aamuaurinko herättelee mukavasti, vaan teltta pykätään siihen ekalle tasaiselle paikalle. Sellaiseen paikkaan, josta on kätevä ravata edestakaisin kajakille, kun sinne luukkuun aina tuppaa jäämään niitä tarvittavia tavaroita.


Skorvanilla poseerausta, taustalla pikku-Skorvan.


Olihan tämä Skorvan nyt hulppea saari. Vuorelta näkyi Tallinnaan. Meidän base campissa oli hyvä pureskella aamiaisleipiä aika upeissa maisemissa. Polun päässä oli sauna ja tupa. Saunassa löylyteltiin taas. Meidän retki muodostui tällä kertaa saunapainotteiseksi heti alkuretkestä. Tässä Skorvanin saunassa oli katossa makkaranpaistoinnovaatio. Katossa oli lauta, jossa oli käyristettyjä nauloja. Näihin nauloihin laitettiin makkarat kiinni ja siellä katossa ne paistuivat sitten.


Kiivettiin Skorvöön huipulle kattelemaan Tallinnan TV-tornia.


Saunominen oli ihanaa, mutta uintipulahdus ei oikein maistunutkaan. Vesi oli 7-asteista. Mahtavaa ja upeaa asua Suomessa, kun heinäkuussa vesi on melkein jäässä. Viisaat miehet retkellä puhuivat kumpuamisilmiöstä. En ollut ottanut oluttakaan, mutta silti mieleen ei nyt kertomusta kirjoittaessa muistunut, mistä ilmiö johtuu.


Tässä venelehti.fi siepattu ote aiheesta: “Erityisesti suurissa vesistöissä tapahtuu säännöllisesti veden kumpuamista, jossa kylmää ja ravinnerikasta vettä nousee pohjalta pinnalle samalla kun lämpimämpää pintavettä ajautuu tuulen mukana toisaalle. Kumpuamisilmiö voi tuoda ikävän yllätyksen uimarille, koska kumpuamisen yhteydessä uimaveden lämpötila romahtaa useilla asteilla, toisinaan jopa yli 10 asteella.

Kumpuaminen käynnistyy, kun tuuli puhaltaa pitkän aikaa samasta suunnasta ja siirtää lämmintä pintavettä avomerelle päin. Etelärannikolla erityisesti rantaviivan suuntaisesti puhaltava länsituuli käynnistää kumpuamisilmiön, Viron rannikolla ilmiö tuntuu voimakkaimmin itätuulella (Lähde:venelehti.fi)


Uiminen on elämän suola

Tiedän, että meidän melontaseurassa on muutamia “uimahulluja.” Aina pitää olla uimassa ennen tai jälkeen syömisten ja siinä välissä ;) Ompa joku jäsen uinut myös Lauttasaaren ympäri. Ei se mitään. Uiminen sopii ihan hyvin oheislajiksi melojalle. Vesi on meidän kaveri. Tällä pääretkellä uiminen ei ollut kovin pop juttu, sillä vesi oli yhtä uimapaikkaa lukuun ottamatta hyisen kylmää. Hiton kumpuaminen. Toisaalta pelkäämäämme sinilevää oli vähemmän kuin odotimme, ja se oli kiva. Sinilevä lisääntyi, kun lähestyimme Inkoota.


Melonta jatkui kohti Porkkalan kärkeä. Yhden päivän aikana ehtii nähdä ja kokea paljon erityisesti, kun pysähtää monessa kuppilassa. Mukanamme jo tovin melonut huipputyyppi Reiska halusi näyttää meille Lähteelän (Källvik) ravintolan, jossa päätimme syödä lohisopat ja oikein maistuvaa paikallista ruisleipää. Aurinko paistoi, elämä hymyili. Lähteelässä oli keinuja, joissa keinutella kuin lapsi konsanaan. Pääretki oli jo täynnä kokemuksia ja oltiin vasta maanantaissa. Ja Reiskalla oli mielessä seuraava ravintola, jossa pysähtyä. Siellä sitten jätskien jälkeen poistettiinkin seurueen ensimmäinen punkki. Operaation jälkeen menimme Porkkalanniemeen yöksi.



Miehet lepäävät Lähteelässä ennen seuraavaa etappia



Keinuminen on parasta


Ennen leiriytymistä Porkkalassa meidän piti käydä tutustumassa historiaan. Reiska vei meidät Stora Träskön salaperäisiin tunnelmiin. Stora Träskön saari on joutunut Venäjän haltuun toisen maailmansodan jälkeen. Rantaudumme kallioiden väliin. Nämä olivat niin käärmeiden piilottelupaikkoja nämä kolot. Tänne pitää tulla meloen tai veneellä, joten kaikille luontopolun kulkijoilla ei olekaan samoja mahiksia kuin meillä melojilla.


Stora Träskössä on venäläisten rakentamien linnoitteiden raunioita sekä makeanveden sisäjärvi, joka on toiminut aikoinaan tärkeänä vesivarantona laivastoille. Saaren läpi kulkevan luontopolun varret pullistelivat mustikoita ja pyllistelemme niiden perässä. No, allekirjoittanut pelkäsi hävittäneensä puhelimen pusikkoon ja ajatukset sumenivat. Tämä saari on varmasti nähnyt monenlaista historiassa mutta minulle oli tuossa kohtaa ajankohtaisempaa paikallistaa puhelin. Suuri helpotus oli, kun telefooni pötkötti liivissä kiinni omassa pussissaan palatessamme luontopolulta.



Venäjän hallussa ollut Stora Träskö ja käärmeenkolokalliot


Näimme tällä pienellä iltalenkillä Porkkalan virkistysalueen ulkopuolella vielä Rönnskärin majakkasaaren kauempana, joka toimii nykyisin enemmänkin lintubongareiden kohteena. Majakan valot on sammutettu 1928 uuden Kallbådanin majakan ottaessa valaisutyön vastuulleen etelämpänä.


Iltalenkiltä palatessa Reiska jätti meidät ja jatkaa melomista kohti kotia. Porkkalannimen korkeat rantakalliot keräävät ihmisiä maiseman katseluun. Vähän myöhemmin iltasella saimme olla rauhassa, kun väki lähti. Jouduimme kuitenkin odottamaan auringonlaskukuviemme kanssa, sillä eräs rakastunut pari suuteli pitkään ja hartaasti juuri sillä kalliolla, mistä yritimme ottaa vähä “neutraalimpaa” sunset-kuvaa.



Maisemia Porkkalanniemen leirin läheiseltä huipulta



Porkkalanniemi. Siellä se Porkkalanselkä on, joka huomenna ylitetään.


Tuntemattomat suutelijat



Leirissä tuhlasimme iloisesti kaasua letunpaistoon, mutta sitähän oli, koska säästettiin esim. merimelojien kaasugrillillä kokatessa 🙂 Lettuja höystettiin gourmet-lisäkkeillä, tällä kertaa Susannan home made raparperihillolla, sillä vähän paremmat lisukkeet kuuluvat VKK:n Food&Wine -osaston jäsenten tapoihin.


Seuraavana päivänä meillä oli Porkkalan selkä ylitettäväksi, joten oli hyvä saada kunnon yöunet aikaiseksi. Letut mahassa kömmimme telttoihin ja pian tasainen kuorsauksen korina kantaa läpi Porkkalanniemen…ZZZZZZzzzz.



IKEA-keittiöitä kalliolla Porkkalassa


Sumussa tapahtuu

Sääennuste lupasi hyvää Porkkalan selän ylitykselle. Melko tasaista latua oli tiedossa, mutta myös sumu mahdollista. Ja sumu todella tuli ja oli niin heikko näkyvyys, että olin kovin onnellinen meidän navigoivista henkilöistä. Uskoin ja luotinn heihin, että johonkin täältä selältä päästään. Sitten sumun keskeltä sumutorveaan töräytteli sotalaiva. HUH! Se huomasi meidät, sumutorvi tarkoittaa kuulemma sitä. Ja mikä parasta laiva oli suomalaisten! Toisen kerran HUH! Sumu todisti taas sen, että kompassia on hyvä osata. Olenkin tänä kesänä ottanut aimo askeleita kartan lukemisen ja kompassin kanssa. Vielä tästä hyvä tulee.



Tämä oli se pillipiipari, joka soitteli meille sumutorvea!



On se vaikuttava. Ja olemmepa me pienoisia.


Sumusta selvittyämme löysimme lounaspaikaksi unelmabiitsin. Jos olisi lämmin, voisi harkita uimista mutta kylmä vesi ei tosiaan houkuttanut. Porkkalan sotilaspoikien toinen harjoitusalus pyyhälsi ohi lounaan aikana. Tästä päivästähän tuli taas seikkailu ja melko sotalaivapainotteinen. VKK:n retkiryhmä selätti Porkkalanselän sotalaivojen seassa!



Onhan Itämerellä näitä biitsejä. Tämäkin oli surkea paikka juoda iltapäiväkahvit.


Retkellä kohdattiin monenlaista säätä. Sumun jälkeen paistoi aurinko ja sitten tulikin loppupäivä kaatamalla vettä. Litimärkinä saavuimme kauniille isolle saarelle nimeltä Stora Fagerö. Laitoimme teltat riviin valtavan kauniille pitkälle uimarannalle ja menimme pitämään sadetta grillikotaan. Juotiin lämmintä teetä ja kuunneltiin uutisotsikoita Ralen lukiessa niitä puhelimesta. Sateen hellitettyä löysimme Susannan kanssa ihanan niittyaukion saarella, joka oli täynnä metsämansikoita. Tässä ihanassa niityssä oli myös todennäköisesti miljoona punkkia. Yök! Marjastimme kuitenkin innokkaina.


Stora Fagerön iltatunnelmia. Hyytävän kylmä yö oli tulossa.


Retken pojat löysivät kävelyllä saaren ympäri pullopostia “merirosvoilta”. Otimme grillikodalta yhteyden pullopostin lähettäjään 5-vuotiaaseen Daniel-poikaan, joka oli ollut läheisellä saarella kalastamasssa muutama viikko sitten. Lähetimme pojalle-kuvan meidän porukasta (sitä kuvaa ei pysty jakaa netissä 😀) ja totesimme, että aika merirosvojen näköinen karhukopla sun pullopostin on löytänyt. Daniel ja isänsä vaikuttivat olevan iloisia, että pulloposti oli löydetty.


Tuleva yö oli karmivan kylmä. Rannalla tuuli ja makuupussissa ei tuntunut riittävän mikään villapaitajärjestelmä. Onneksi aamulla sai nauttia aamupalaa nuotion lämmössä.



Pulloposti, niin yksinkertainen mutta niin hauska juttu!



Kokkausta Stora Fageröllä.


Nähtävyyksiä riitti matkan varrella. Elisaari -Älgsjölandet oli mukava vierasvenesatama, jossa juotiin taas päiväkahveja. Vierassataman takaa lähti polku, jonka varrella oli jumalattoman suuria tammia. Tottakai me tutkittiin tammia ja kuljettiin polku läpi. Muita melojia ei Elisaaren satamassa näkynyt.





Jättitammia ihailemassa


Illaksi aioimme mennä yöpymään Långön saarelle. Tässä leirissä oli koko retken paras uintipaikka. Vesi oli lämmintä. Teltat laitettiin aika korkeille paikoille, joten sai koko rahalla raahata ikeasäkkejä kalliolle. Nuotiopaikalla meistä olivat kiinnostuneita toisen yöpyjäporukan kaksi veikeää pikkupoikaa. Onneksi pojat olivat komennettuja jo nukkumaan siinä vaiheessa, kun poistimme yhdeltä seurueemme jäseneltä punkin suhtkoht' henkilökohtaiselta alueelta. Kännykän taskulamput ja ensiapubägin sprii-liinat olivat käytössä ja koko retkiseurue taisi osallistua operaatioon. Tai sitten pojat eivät olleet nukkumassa, ja saivat elinikäiset traumat melojista…Operaatio nauratti mutta punkit on kuitenkin vakava vaara ja osa meistä joutui niitä kohtaamaan retken aikana.



Goodbye Långö, täällä oli mukava uida ja hauskat telttapaikatkin löytyi.


Hyvää huomenta Raasepori! Retkisuunnittelija Timo H. oli pohtinut, että voisimme ajella kajakeilla Raaseporin linnan parkkiin ja käydä tsekkaamassa Raseborg slottetin. Löysimme pienen kanavan, josta linnalle todella pääsi meloen. Kanaalin suulla oli nopeusrajoitus ja meitä vastaan soutuveneellä tullut mies varoitteli hyvin vakavana, ettemme “ajelisi” liian kovaa menopeleillämme. En edelleenkään ole varma, oliko se vitsi?!


Raaseporin linnaan pääsi kapeaa kanavaa pitkin. Kanaali oli kaunis, välillä pimeä ja hämyinen, täynnä lumpeenkukkia (joista tuli kuvia otettua edestä, takaa ja sivulta) ja välillä kanava oli kovin vehmas ja valoisa. Löysimme paikallisen kajakkivuokraamon raon linnan edustalla, johon parkkeerasimme myös omat kajakkimme ja marssimme linnalle.


Susanna pelotteli lapsia kasvoihinsa laittamallaan sinkkiaurinkovoiteella. Täytyyhän linnaseikkailuun eläytyä, ja Susanna oli meidän linnareissun White lady 🙂Linna tuli kierrettyä ja oli aika jatkaa matkaa.


Raaseporin linnaan johtava kanava



Söpöjä lumpeita linnan kanavassa



Raaseporin linna



Linnan ritarit ja linnanneito. Toinen neito ottamassa fotoa.


Melontaviikko alkaa lämpenemään loppua kohti ja burgerit maistuvat

Linnan puutarhassa siemailtiin myöhäiset aamupäiväkahvit mutta mukava tunnelma oli meloa Bärosundin/ Orslandet vierasvenesatamaan, koska ajattelimme nauttia ravintolaruokaa. Olimme siis saapuneet Inkoon vesille ja ajoittain vesi tuntui lämpimämmältä kuin Porkkalassa. Toki vedessä näytti olevan myös enemmän sinilevää.


Bärösunds Bodenista sai ostaa vielä viimeisille retkipäiville muonaa, jos kajakkiluukun ruokakellari alkoi jo ammottaa tyhjyyttään. Sataman matkamuistomyymälästä löytyi pieni yllätys meidän oppaalle Ralelle - Pyyhe uimamasterille! Oli kyllä erinomaista VKK:n meloa etelän vesillä, kun oli oma paikallisluotsi mukana. Yleisesti ottaen vesillä näkyi enemmän veneitä, ja me kajakkimaakarit oltiin kyllä vähemmistönä kaikissa poukamissa.

Barösundissa vedettiin burgerit napaan ja yritettiin sitten tunkea täydet mahat kajakkeihin. Näin se menee. Pitää välillä meloa, että voi sitten taas seuraavassa paikassa syödä.



Ruokarukous Bärösundissa


Muutimme vähän alkuperäistä suunnitelmaa ja päätämme yöpyä Skataholmen-saarella. Saari sopi ehkä parhaimmillaan venesaareksi mutta ylhäältä ja alhaalta kallioilta löytyy teltoille paikkoja. Pulahdimme kallioilta uimaan, mutta halusimme myös melko pian ylös vedestä. Veden pinnan alle jäävät kalliot olivat täysin pieniä matoja täynnä. Päätimme Susannan kanssa polttaa meidän pyyhkeet, joihin olimme kuivanneet itsemme. Täytyi vain todeta, että linnut ja matoset ovat olleet täällä ennen meitä.


Illaksi kapusimme kalliolle ja nautimme koko retkiporukalla tortilloja. Kaikkien kajakkiluukuista löytyi jotain höystettä tortillojen väliin. Ja trangiat kihisivät iloisesti auringon laskiessa mailleen. Teltassa oli kuuma yöllä. Kieriskelin patjallani mielessäni madot ja kuumuus. Kun kurkkasin kukonlaulun aikaan ulos teltasta, huomasin, ettei muitakaan enää nukuta. Tänään päästäisiin aiemmin matkaan. Ehkä.



Laitettiinko lintujen paikalle meidän pesät?



Tortilloja koko porukalle. Auringonlasku nätisti taustalla.


Olemme tapojemme orjia

Seuran retkillä noudatetaan koko porukan yhteisiä sääntöjä ja kellonaikoja. Yleensä edellisenä iltana sovitaan ennen nukkumaan menoa, monelta aamulla startataan. Siten jokainen voi säätää omat “toimensa” niihin aikatauluihin.

Melojilla on kaikilla omat tapansa retkillä. Joku herää kukonlaulun aikaan ja on syönyt plus pakannut kajakin valmiiksi, kun toiset vasta kömpivät unisina teltoistaan. Siinäkin on eroja, missä järjestyksessä hommat tehdään. Nälästä riippuen joku syö heti, kun saavutaan melontapäivän päätteeksi leiriin. Eväitä on myös erilaisia, toisten herkut valmistuvat nopeasti veden kiehauttamalla, kun toisilla voi olla vähän enemmän pilkottavaa. Yleisesti kuitenkin leirit pystytetään ensin ja sitten aletaan miettiä ruokailuja.


Arktinen maneetti

Livumme kajakkeinemme pois kallioilta. Meressä, kivien välissä näkyy maneetteja. Mitä!!! Onko näitä Suomessakin? Maneetit viihtyvät Itämeressä, Suomenlahdella ja Selkämerellä, koska laji sietää alhaisia suolapitoisuuksia. En mene vakuuteen siitä, mikä maneettilaji tämä oli. Amatööri luontotutkijalle nämä olivat pieniä meduusoja. Nämä pikkuiset syövät eläinplanktonia, kalanpoikasia ja mätiä. Ehdotan, että siirtyisivät syömään ne matoset sieltä rantakalliolta ja uiskenteleva retkeilijä kiittää!



Arktinen Maneetti (Kuva:Luontoportti)


Lähdimme melomaan kohti Jomalvikin kanavaa, jossa tapahtui 13 vuotta sitten paljon julkisuutta saanut veneonnettomuus. Kanava on 450m pitkä, ja vain alle metrin syvä. Siellä on 5 km/h nopeusrajoitus ja onnettomuudessa on ajettu reippaasti päälle 80 km/h vauhtia. Me emme rikkoneet nopeusrajoituksia vaan menimme nätisti kanavasta niinkuin aina.



Jomalvikin kanava


Melonnan osalta retki alkoi olla paketissa

Olimme kolunneet Snappertunan rantoja pitkin kohti Tammisaarta. Enää ei ollut paljon matkaa jäljellä ja vetelimme viimeiset melanvedot kohti Ekenäs Campingia. Leirintäalueella oli hyvä pieni hiekkaranta, johon saimme kajakit parkkiin.



Campingissa viimeinen kajakkiparkkis tällä retkellä. Linnuille kiinnostavia tulokkaita?



Reissun päätepysäkki on vilkas Tammisaari Camping

Oliko reissu nyt tässä? Melottua tuli 150 km ja säät olivat monipuoliset. Taivas tarjosi sumua, aurinkoa ja pilvisyyttä mutta merenpinta oli suht tasaisesti lanattua. Toki retkikertomuksen kirjoittamisen viivästyminen saattoi aiheuttaa muistojen kultapinnoitusta. Suurempia aallokkoja ei ollut. Pahempia tuulia ei ollut.


Mieleenpainuvimpana muistona ehkä Porkkalanselän sumu ja sumun keskeltä yhtäkkiä ilmestynyt sumutorveaan soittava Suomen sotalaiva!



Löydettiin teltoille mestat, vaikka leirintäalue oli täpö täynnä "kesäasukkaita".


Helteinen Tammisaari. Retkiseurueemme lähti leirintäalueelta kattelemaan Tammisaari-cityn meininkejä. Meillä oli nälkä. Päädymme pizzerian jonoon idyllisellä vanhan kaupungin kujalla. Meillä oli aikaa piirrellä katutaidetta liiduilla. VKK was here!


Jonottaminen oli ainakin allekirjoittajan mielestä ollut sen arvoista. Oli maku kohdillaan. Tämä oli kunnon hipsteri-pizzapaikka, jossa uniikkeja nimiä pizzoille ja suolaiset hinnat. Artesaanioluet maksoivat 10 euroa kpl. Joku meistä halusi aterimet mutta pyydettäessä niitä: Ette saa! Täällä pitsat syödään käsin. Söin “Cheesus 4- pitsani” viimeistä murua myöten. Onhan tässä nyt jo melottukin 😀



Melojat tallustavat Tammisaaressa


Namskis! Nämä pitsat herkultiin käsin.



Märkäriitta- ja Cheesus- pitsaa kitaan…tai Lehtikaali-porkkana-pitsaa...



Seuran tägi asfalttiin



Tammisaari by night


Voisi juhlia Tammisaaren yössä mutta ei viitsi, kun huomenna olisi matkustuspäivä.

Tammisaaressa meno oli kuin Välimerellä. Ihmisiä parveili rantabulevardilla ja ilta oli kaunis. Meillä oli vielä pakattavaa ja pitkä automatka edessä Vaasaan, joten oli parempi palata leirintäalueelle ja kömpiä telttoihin. Natinati. Yöksi oli luvattu ukonilmaa moneksi tunniksi ja allekirjoittanut mietti pakenevansa yön aikana leirintäalueen huoltorakennukseen turvaan. Mutta mitä vielä. Tulpat korvissa nukuin makeasti kuin pieni porsas makuupussissa enkä kuullut mitään ukkosen mörinöitä. Viikko raitisilmamyrkytystä ja melontaa oli tehnyt tehtävänsä.


Aamulla pakattiin kajakit kärryyn ja toteutettiin meidän uhkaus. Koukkasimme kotimatkalla Welhonpesässä Klaukkalassa. Joku osti aukkopeitteen, joku hiihtomonot ja joku oranssin kajakin. Niinkuin alkumatkasta naureskeltiin, että olihan meillä kajakkikärryssä tilaa.


Kiitos retkijengi! Olitte super!


Retken tunnelmia tulkitsi Annika Pollari. Hän on melonut 7 kautta seuran väreissä ja toimii VKK:n hallituksessa viestintätiimissä. Annikalle melontaharrastus on henkireikä, mikä tuottaa mielettömiä luontoelämyksiä ja ikimuistoisia retkimuistoja. Melontaseurasta on löytynyt myös paljon uusia kavereita.


Kuvat: Annika Pollari ja Susanna Nylund


Lähteet:







80 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page